Tiedätkö tunteen, kun odotat jotain aivan hirvittävän paljon? Niin paljon, että jokainen hengenveto tuntuu raskaalta odotuksesta, ja minuutit matelevat viimeisten viikkojen aikana niin, että ne tuntuvat valovuosilta?
Siltä tuntui, kun odotin helmikuussa neljän päivän irtiottoa arjesta totaalisen uupuneena kaikesta siitä huolesta, taistelusta ja epätoivosta, minkä lapsen sairastuminen voi henkisesti saada aikaan.
Neljä kultaista päivää kahden kesken mieheni kanssa, jonka kanssa tuntui, ettemme olleet moneen kuukauteen vaihtaneet sanaakaan muusta, kuin lapsiin liittyvistä asioista. Neljä päivää, jotka hohtivat kirkkaina kalenterini sivuilla luvaten kahden pandemiavuoden jälkeen vihdoin matkaa ulkomaille. Taukoa. Tuulettumista. Tilaa hengittää.
Mutta tiedättehän te Anni’s Suckventuresin reissut…
Reilua vuorokautta ennen odotettua lähtöpäivää mieheni kaatui rappusissa murtaen jalkansa, ja tajuttuamme vain 12 tuntia ennen lennon lähtöä, ettei hän pystyisi millään matkustamaan, olin varma, että sekoan totaalisesti.
Olin ladannut kaiken odotuksen matkaan, jaksanut vielä vähän, taistellut vielä vähän, hoitanut asioita vielä vähän. Sinä iltana romahdin täysin. Itkin ja huusin suihkun lattialla. En sitä, etten päässyt Champagneen siemailemaan shampanjaa, vaan siksi, etten jaksanut enää.
Voitte siis uskoa, että kun kuukautta myöhemmin astuin ulos lentokoneesta vetäen ensimmäiset hengenvedot ranskalaista ulkoilmaa (keppien kanssa kinkkaava mies vierelläni), se merkitsi niin paljon enemmän, kuin olisin koskaan voinut kuvitella.
Eihän se toinenkaan yritys reissuun lähtemisestä aivan kivuttomasti onnistunut…
Tajuttuamme miten paljon henkisesti olisimme tarvinneet kahdenkeskistä aikaa mieheni kanssa, päätimme yrittää päästä reissuun niin nopeasti, kuin suinkin. Varasimme uudet lennot tasan kuukausi alkuperäisestä matkasuunnitelmamme, mutta muuta emme uskaltaneet varata, kuin tyhjät sivut kalenteriin.
Kuusi päivää ennen toista yritystämme päästä reissuun, tyttäremme kummit kävivät pitkästä aikaa kylässä, ilmoittaen samana iltana koronaan sairastumisesta. Ystävämme olivat tolkuttoman pahoillaan ja huolissaan, eivät edes omasta sairastumisestaan, vaan siitä ettei tauti vain pilaisi Ranskan matkaamme.
En edes yllättynyt altistumisesta. Jotenkin olin tuntenut alitajunnassani koko ajan, että jotain vielä tapahtuu. Maailma oli niin synkkä, värit olivat haalistuneet, joten takapakit tuntuivat sopivan kuvaan.
Testasimme hullun lailla kotitesteillä koronan varalta, ja mieli teki tepposia kehossa ilmoittaen muka oireista, joita ei oikeasti edes ollut. 48 tuntia ennen lennon lähtöä olimme tilanteessa jossa piti päättää siirtääkö matka, kun se vielä olisi mahdollista, vai luottaa, että pysymme terveinä.
Päätimme luottaa, erityisesti vakuutusyhtiöön, että se korvaisi kyllä jo toisen peruuntuvan Ranskan matkan kuukauden sisällä, jos sairastuisimme. Olisi siinä ehkä vähän selittämistä, mutta ovat he varmasti hullumpaakin kuulleet. Epäilykset tosin siihen, että matkavakuutustemme hinnat saattavat näillä kommellusten määrillä olla pian kohoamaan päin, ovat olemassa.
Kun viiden päivän aikaraja oireiden seurannasta umpeutui, oli lennon lähtöön jälleen maagiset 12 tuntia. Taas olimme päätöksen edessä: lähteä, vai jäädä. Majoitusta ei ollut, vuokra-autoa ei ollut, suunnitelmaakaan ei juuri ollut… Tikut neniin ja tulosta odottamaan.
Mitä luulette, että tapahtui?
Ei, tulokset eivät olleet positiivisia. Vaikka olivatkin!
”There is a God”, ajattelin, kun testitikkuun piirtyi molemmilla vain yksi viiva. Testi oli negatiivinen ja mieli positiivisempi kuin kuukausiin!
Aloimme kiireesti heitellä tavaroita matkalaukkuun, ja laitoin helmikuussa viimehetken perumiseemme pettyneelle Airbnb vuokranantajalle pyynnön saada majoittua heillä. Ai milloin? No huomenna iltapäivällä!
Tällainen extempore-elämä sopii kyllä minulle, mutta suunnitelmalliselle miehelleni tilanne oli piinaava. Hän hoiti pikaisesti auton vuokraamisen, ja muutaman tunnin yöunien jälkeen olimme vihdoin matkalla.
Uskoin sen todeksi vasta, kun istuin vuokra-autoomme ja kaarsimme kohti Pariisin keskustaa Charles de Gaullen lentokentältä.
Sehän oli kyllä jo matkamme toinen vuokra-auto, sillä olimme onnistuneet pakkaamaan tavaramme väärään autoon, sen jälkeen antaneet palautetta Hertzille papereihin merkitsemättömistä kolhuista auton kyljessä ja peilissä, vain huomataksemme lopulta istuvamme täysin väärän auton ratissa. Kas kummaa, kun avaimet eivät toimineet!
Hiivimme salaa oikeaan autoon kertomatta kenellekään mitään, ja kurvasimme kiireesti ulos parkkihallista. Hintaa sekoilulle tuli yhden Antti Tuiskun pipon ja Haltin hansikkaiden verran, jotka Simo unohti ensimmäisen auton takapenkille. Matkalaukut sentään muistettiin.
”Hyvinhän tämä menee rakas, ei hätää. Seuraavaksi haluaisin lounaan Champs-Elyseesillä. Mä laitan parkkihallin google mapsiin ja neuvon sua, aja sä vaan. Mennään ihan keskustan ytimeen, niin sun ei tarvitse kinkata kepeillä pitkää matkaa. Kohta saat simpukoita!”
(Olisitko yhtä rohkea kuin mieheni, ja tottelisit?)
Parkkihalli Franklin D. Roosevelt Champs-Elysées
Olen enemmän kuin ylpeä meistä molemmista, että kykenimme kuskiksi ja kartturiksi Pariisin pienillä kujilla, ja autoja ristiin rastiin kuhisevissa kiertoliittymissä, kolhimatta autoa ja riitelemättä kertaakaan. Huippusuoritus!
Kuvasin teille ihania videoita siitä, miten kurvailimme pitkin Seinen rantaa, pienillä sivukujilla, pitkin kuuluisaa Champs-Elyseestä, Louvren ohitse, ihaillen Notre Damen torneja… tein hienon, nopeutetun videokoosteenkin. Mutta kuten minulle usein tapahtuu, mokailin teknisten laitteiden kanssa, ja onnistuin deletoimaan vahingossa kaikki videot. Joten nyt joudutte turvautumaan mielikuvitukseenne samalla, kun minä kierin ärsytyksen kuralätäkössä, jälleen rähmälläni. (Käsi ylös, kuka yllättyi.)
Ravintola Brasserie L’Alsace on Pariisia parhaimmillaan.
Kun maistoin ensimmäisen haarukallisen 1964 perustetun, Pariisin 8.kaupunginosassa keskellä kuuluisaa Champs-Elyseestä sijaitsevan Ravintola Brasserie L’Alsacen tryffelirisottoa, ja siemaisin ensimmäisen kulauksen valkoviiniä, meinasi kyyneleet kohota silmiin. Miten valtavasti olinkaan kaivannut matkustamista!
https://www.restaurantalsace.com/
Istuessani siinä hikisen lämpimässä, vain Pariisissa niin romanttisen tuntuisen vesisateen kastelemien vaatteiden trooppiseksi kostuttamassa ilmassa, ja ihanan kovaäänisen ranskankielisen puheensorinan ilmapiirissä, muistin taas vahvasti, miten väärään maahan todella olinkaan syntynyt.
Ruokalautasista keikkuvat pöydät senkun heiluivat, kun ranskattaret ja tyylikkäät herrat puhuivat käsillään niin, että ilmassa viuhui. Äänet kohosivat tarinoiden edetessä, viiniä kaadettiin lasiin, vaikka työpäivää oli selvästi vielä jäljellä ennen viikonlopun alkamista, pöytien ohi käveleviä kaunottaria vilkaistiin ihaillen, mutta tyylikkäästi. Sainpa jonkun katseen itsekin. Ääntä, tuoksuja, iloa, kuplivaa elämää -sellaista, mikä koti-Kouvolassa tuntuu niin vieraalle (monista).
En keksi Luojalle mitään muuta syytä, miksi Hän olisi lähettänyt minut näin pohjoiseen, kuin sen, että olen pyytänyt saada elää jälleen uuden elämän tämän rakkaan miehen kanssa, jota seuraan vaikka elämästä toiseen.
Sen ajatuksen muistin jälleen niiden seuraavien lyhyiden päivien aikana, jotka saimme viettää kaksin huumaavassa Champagnessa.
Siitä toisella kertaa…
Koronapassi -siinä muuten keksintöjen keksintö!
Ote Facebookistani:
On tää passi kätevä 😅
2-rokotuksen koronapassilla pääsee hyvin maahan, ja se toimii Pariisissa ku junan vessa. ✅️ Bling -vihreää näyttää.
Reimsissä passi vilkuttaakin sitten jo punaista ❌️not valid-tekstiä❌️, mutta vilkaisemalla passissa olevia rokotuspäivämääriä ja 2/2 merkintää, toivotetaan sydämellisesti tervetulleiksi minne vain.
✅️ Check!
Hautvillersissä ketään ei kiinnostanut koko passi. Leipomoyrittäjä on tiukka maskinkäytöstä, vuokraemäntä ja viinitilan rouva on sitä mieltä, että hänen talo, hänen säännöt, ja niihin ei maskit kuulu.
Epernayssä homma toimii lauantaihin asti niin ettei mitään, mutta sunnuntaina sillä ei päässytkään enää ravintolaan, eikä kahville.
❌️🙅♀️❌️
Skumppaa sai kyllä, esimerkiksi Boizelin herkullisella tastingillä ja kellarivierailulla, eikä passia kysellyt kukaan.
Moetille puolestaan ei päässyt 2/2 rokotteella sunnuntaina, koska vaaditaan kolme, mutta toivotettiin tervetulleiksi maanantaina, jolloin passia ei tarvitse enää ollenkaan.
🤦♀️Aha!
Helmikuussa kaikkialle olisi päässyt 2/2 rokotteilla, 1.3 alettiin vaatia kolmea, mutta tänään 14.3 ei tarvitakaan maskia eikä passia.
🤔Öööö…?
Maahantuloa varten piti täyttää PLF, mutta koronapassia saati PLF-dokumenttia ei kyllä kukaan kysellyt missään. Bienvenue en France vaan!
Nyt kotimatkalla Check-inissä pyydettiin koronapassi, mutta kun sen laittoi pöydälle, kukaan ei kuitenkaan edes katsonut sitä, saati kokeillut tulisiko siitä
✅ ️vihreä, vaiko sittenkin
❌ ️punainen teksti,
jolloin olisi ehkä ollut mahdollisuus ”joutua” jäämään tänne pidemmäksikin aikaa. Ei olis haitannut, sillä paljon jäi juomatonta shampajaa Champagneen…
Nyt istahdan herkuttelemaan mieheni ja kuopuksemme juuri valmistamaa Creme Bruleeta, se jos mikä parantaa meidän perheen naisilta koronan.
Ja jotta se ei ihan liian täydellisesti onnistuisi sekään, niin huomasin äsken makaronilaatikkoa syödessäni, että makuaistini on ehkä heikentynyt… niinpä tietysti!
Kyllä.
Se iso-K iski siis lopulta meillekin vaanittuaan monen nurkan takana, mutta onneksi ajoissa ennen Lontoon matkaa, jossa seikkailemme kahden viikon kuluttua Oodin kanssa pitkän odotuksen jälkeen.
Jos todella olen menettänyt makuaistini, olen iloinen, että seuraava matkakohde on juurikin Britannia. Siellähän makuaistin puuttumisesta ei juurikaan ole haittaa… (aina toimivaa mitä-muka-on-brittiläinen-ruokakulttuuri- vitsailua, heh heh!)
Alunperinhän reissullemme kävi näin: (muista katsoa video):
Anni